Hauska päivä kotona. Olen levännyt koko päivän ja alkanut uudelleen lukea Yrjö Koskisen ’’Nuijasotaa.’’ Äitini ja Mimmi ovat taas tällävälin huonontuneet. Molempain ajatus- ja liikuntakyky heikontunut. Merkillistä on, miten iloinen ja reipas vaimoni voi olla vaikka hänen tehtävänsä näiden vanhusten kanssa on sielullisesti niin vaikea. Minä en kykenisi hänen paikkaansa viikkoakaan täyttämään. Niin itsekäs olen. Minä en kykene laupeudentyöhön, niin syvästi kun sen ihanteellisen ja kohottavan palvelusmerkityksen tunnenkin sydämessäni.
Nöyrtymisen ja vaatimattomuuden lahja onkin suurimpia jumaluuden lahjoja. Ihminen niin helposti paisuu. Pelkäsin sitä ministerinä ollessani. Luulin ettei se ollut vaikuttanut yhtään minuun. Mutta olipas! Tässä tapasin itseni lankeemuksesta: Olen tottunut ministerinä ja ensin eduskunnan varapuhemiehenä matkustamaan I luokassa makuuvaunussa. Sain yksin kahden hengen hytin. Nyt, kun tämän oikeuden olen menettänyt, enkä enää saa yksin hyttiä, tuntuu se nöyryyttävälle. Nyt olen matkalla Helsinkiin, 4-hengen hytissä. Kun tulin tänne – pitkästä ajasta – tunsin sieluni läpi käyvän tuon tunteen. Mutta otin sen heti kiinni. Asetin tilille. Löysin tuon tunteen lankeemusilmiöksi. Ja nyt luulen sen tilittäneeni jo. Se ei ollut syvällä vielä. Mutta minussa, tasa-arvon, veljeyden miehessä se oli lankeemus.
Ei ole hyvä olla vallassa. Siitä tahriintuu.
Luen juuri Nuijasotaa, talonpoikain valituksia. Miten samanlaista on nyt monessa suhteessa. Ihmisillä vallan ja anastushimo, herruustarve, kuin silloin aatelistolla ja huoveilla!