Kotona. Ajattelen vaikutelmiani Helsingistä, ja ne ovat sellaisia että ryhmämme miehissä, puhumattakaan hallituksesta, vallitsee väsynyt, hiljainen mieliala. Se ei ole taistelumieliala. Se on valitettava asia. Niistä ei kukaan ole innostuksen mies, joka kykenisi luomaan uskoa ja aatteellisuutta joukkoon. Se on ikävä merkki.
Tapasin eräänä päivänä professori V. Tarkiaisen rautatietorilla. Kyseli, josko minulta tulee jouluksi kirja. Ei, sanoin. Ei ole aikaakaan, ja sitä paitsi, minä olen vanhaalajia. Hän kehoittamaan. Noo, kenties joskus – makasiinia ja arkistoa varten. Minulla ei ole ”ystäviä” arvostelioissa, en itse etsi arvostelijoita, niin jään ulkopuolelle markkinain. Syyttelin nykyaik. arvostelijajoukkoa, joka ei ole siinä tehtäv. tasolla, että se kasvattaisi kirjailijoita. Hän tunnusti sen ja oli itsekin synkällä päällä.
– –
Kotiin tullessa on täällä Kosti Kööpikkä auraamassa ja päivämies puutarhaa kääntämässä. On hauskaa.