Tänään sain Allilta kukka- ja makeislähetyksen sekä kirjeen. Kiitos Alli-rakas että muistat isää. Muistan Sinua myös – aina. Älä pelkää. Niin kauan kuin isä elää, on sinullakin maallinen hoiva. Minulla on kolme teitä, lasta, kaikki yhtä rakkaita. Kävin ulkona, tuossakin uimapaviljongilla. Aurinko paistaa, mutta järven jää on vankka. Muuan mies tuolla juuri menee potkurin kera yli järven. Joku poika laulaa tuolla metsässä rantakalliolla. Mutta ylihuomenna on Vappu! Minä en muista näin talvista Vappua. Jumala armahda kansaamme! – Kävelen tiellä. Tuossa on J. H. Erkon entinen huvila. Olin siinä kerran kun Erkko eli. Mikä vierailu! Ja tuossa Aleksis Kiven elin- ja kuolinkoti. Siinäkin silloin kävin. Nyt se on autio, ylioppilaskunnan oma… Mitkä muistot liittyvätkään tänne! Tätä tietä ovat he astuneet, tässä ajatelleet tai – kuten Kivi – älyttömyyden tuskaansa viihdytelleet, ja Erkko hienossa sielussaan tuntenut rakkauden syvän kaipuun ja kapitalistisen mesenaattinsa julman töykeyden!
Voi syntiä sentään!
Ja Eino Leino -raukka. Hän asuu tuolla naapurissa ja juopottelee. Kutsuin puhelimessa nyt juuri häntä tänne. Tuntui olevan päissään nytkin. Kuitenkin lupasi tulla. Saa nähdä.
Hän tuli juovuksissa. Asetin hänet korituoliini ja istuin itse vastapäätä. Edessäni oli juoppo, ihmisraunio, joka huojui ja melkein pyrki nukkumaan. Tuska puristi rintaani. Tässä on siis Suomen nykyään elävä etevin runoilija!
Pääsimme kuitenkin jutun alkuun. Minä en sanallakaan koskettanut hänen juopumustaan. Hän viritti ensin keskustelua: mitä minä ajattelen Suomen kansasta? Hän on menettänyt uskonsa. Sanoin, että minun uskoni on uudestaan nousemassa; me olemme vain kiirastulessa. Sitten hän kysyi, miltä minusta tuntuu, kun kaikki ystävämme alkavat olla jo haudan tuolla puolen? Vastasin: alkaa jo ruveta sinne ikävöimään. Sitten tuli puhe Vilkunasta. Hän sanoi: ei sillä lailla saa lopettaa! Sanoin: Ei! Kysyi. ”Mikä hänen tuli? Ryyppäsikö hän?” ”Hänet lopetti ilmeisesti helsinkiläisten lehtien arvostelut ”Niilo Skalmista.” Hän oli valanut siihen koko isänmaallisen paatoksensa, mutta helsinkiläiset eivät häntä ymmärtäneet![”] ”Niinkö?” ”Niin luulen. Sanovat että hän oli ollut pitkät ajat juomatta. Matkalla Helsingissä hän hankki pirtua, toi kotiin ja joi itsensä juoppohulluksi.”
Leino kertoi, että hän silloin pakoili Vilkunaa, ei tahtonut tulla yhteyteen, peläten juopottelua.
Sitten filosofeerasimme paljon. Ja usein hänen sielustaan vielä välähti neron tulikieleke. Sitten hän kertoi, miten hän kerran, saadessaan kansalaislahjan, maksoi velkansa ja sijoitti loput Kansallispankkiin, käskien antaa sairaalle veljelleen Kasimirille niin paljo kun hän tarvitsee. Olivat pankista kutsuneet Kasimiria, tämä tuli ihmetellen että onko joku velka maksettavana. Siellä selitettiin, kysyttiin: paljonko pitää olla? Hm. Hm…
Minä sanoin liikutettuna: ”Jumala siunatkoon runoilijoita!”
Hän haukkuu nykyaikaista kirjallisuuden törkyä, on toivoton. Niin kuin minäkin. Sanoo riitautuneensa Otavan kanssa. Jo 1921 tekivät sopimuksen hänen koottujen teostensa julkaisemisesta, mutta ei vieläkään ole alotettu! Hänen tulisi saada 10 %. Suostuttiin hänelle maksamaan kuuk. 3000:- sitten 1500:- nyt sekin lopetettiin. Hän myi runovihkonsa Gummerukselle. Sieltä se tulee.
Oli lukenut Keisaririkoksen. Ymmärsi että se jatkuu. Sanoi: Sinä olet edelleen kaltaisesi. Pysy sellaisena. Aika on sinuakin koskettanut, tehnyt sovittavammaksi. Mutta sitte kysyi: eikö siitä tunne, noin toisinaan, syvää tyydytyksentunnetta, kun on seläntakana sellainen työ kuin sinulla tämä nuorisoseuratyö? Hän puhui siitä suurella ihastuksella. Ja vihdoin: ”Se Pyrkijä… sellaista lehteä ei enää koskaan ilmesty!”
Vaipuen alakuloisuuteen hän valitti: ”Minun alani on lyriikka… vain ihanteita ja haaveita, ei mitään kouraan tuntuvaa.
”Ihanteet,” sanoin, ”nehän ne ovat ikuisia! Vain ne! Raha, puu, metalli, kaikki menettää arvonsa, mutta ihanteet ovat ikuisia![”]
Hän ihastui. Valohohde välähti sumuisesta silmästä:
”No niin minäkin ajattelen!”
Lähti. Eikö Sinulle, Jumala ole mitään keinoa, pelastaa tätä miestä?