Aamulla on poutaista. Ilmapuntari käy kuivaa kohti. Mutta ei kestänyt kauan ennen kuin alkoi sataa! Ja niin satoi tuhkatiheitä kuuroja kaiken päivää.
Ilmapuntari on mennyt poutaan päin.
”Keisaririkos” on valmis! Tänään otin loppuspurtin ja kirjoitin kaksi viimeistä lukua. Luulen onnistuneen – näin kuumalta. Pääsin näet, lämpenemään. Mutta tuskin saavutan arvostelijain myötätuntoa. Niiden ajatustapa on toinen kuin minun.
Mutta omatuntoni on levossa. Olen pannut parastani kokonaista 6 kuukautta. Olen kirjoittanut kirjan jossa on isänmaallinen paatos, terveitä ihmisiä, ja yksilöjen sekä joukkojen psykologinen kuva totuutta lähentelevä. Olen kuvannut elämää, elävää elämää, pakoittamatta siinä mitään romantillisiin pakkovetimiin. Luulisin ettei kenenkään tarvitse kirjaani inhota, ja sekin lie etu.
Mikään taiteilija nykyaikaisessa mielessä en pyydä olla. Minä kuulun vanhempaan aikaan.
Keltainen ruusupavun kukkani kurkistaa yhä ikkunastani ystävällisesti, lempeästi ja vaatimattomasti. Rohkaisetko minua, kukkani? Kiitos! Me kuulumme molemmat loistottomiin. Mutta koettakaamme silti kumpikin täyttää palvelustehtävämme. Sinun, kukkaseni, palvelustehtäväsi, on ollut minulle iloksi. Sinut pian korjaa halla, ja tarinasi on lopussa, mutta minä muistan sinua tulevana kesänä jos elän, muistan, kun Kerttuseni istuttaa sinun sijallesi uuden siemenen ja siitä nousee uusi runko ja uusi kukkanen katselemaan minua kun aherran päiväni tässä työpöytäni ääressä.