Kaupungissa. Tänään veimme Paavon ensi kertaa aloittamaan lyseossa. Jumala tietää kuinka paljon olen tätä asiaa surrut ja murehtinut. Hänessä on koko minun persoonallisen elämäni sisältö, ainoassa pojassani. Viekö koulu hänet minulta, vai pysyykö, kasvaako hänessä minun kylvämäni siemen? Minulla on se usko, että hänellä on persoonallisuutta, joka jaksaa taistelussa puollustautua lukemattomia viekotuksia vastaan. Jos hän lankee, poikani Paavo, elämälläni ei ole enää arvoa. Jumala tietää että olen hänen sieluunsa koettanut istuttaa sitä, minkä itse käsitän kelpo ihmisen ihanteeksi. Tällä hetkellä en tunne hänen suhteensa pelkoa. Minusta tuntuu niin varmalta että hän vaeltaa Korkeimman varjeluksessa.
Se jakso meidän, Paavon ja minun, elämästä on siis mennyt, jolloin aina makasimme yhdessä. Se on ollut ihana aika. Kuinka luonnotonta ajatella kapinoiden: miksi ei lapsi pysy pienenä, ollakseen aina isän sylissä! ja kuitenkin ihminen ajattelee niin.
Ensi kertaa ulkona maailmassa on siis minun rakas poikani.
Hän ei itkenyt mutta oli vakavan jäykkä illalla kun jäi Vaasan asemalle. Telefonoin hänelle äsken. Sanoi että he juuri lukevat sanomalehdistä sotauutisia.
Oi Jumala! Anna tästä lapsesta tulla mies, joka rehellisesti palvelee kansansa vähäväkisiä, ihmiskunnan heikkoja, käy pää pystyssä paheita vastaan ja edistää hyvän voittoa maailmassa!