Maanantaina 28p. Syysk.

Vaasassa. Juna myöhästyi taas, mennessä kolmatta tuntia. Kävin välillä kotona. Nykyään myöhästyvät nämä junat säännöllisesti 2– 4 tuntia. Aina alkuviikosta vähemmän, loppuviikosta enemmän. Paikallisliikenne on aivan kurja. Ei uskalla viipyä kotonakaan, kun ei tiedä, jos juna ”ajaa sisään” ja ennättää. Nyt saa sentään puhelimella asemalta tiedustella milloin juna lähtee Tervajoelta, jolloin kyllä ehtii asemalle. Mutta tämä odotus tekee niin levottomaksi, ettei työhönsä voi syventyä. Aijonkin ruveta järjestämään elämääni niin, että olen kotona vain tiistain, lauantain ja sunnuntain, maanantain, keskiviikon, tors-tain ja perjantain Vaasassa, yötkin. Se on Paavonkin ikävän vuoksi parempi näin. Voin häntä tueta taistelussaan, lapsiraukkaa. Tänään oli hän taas koulusta tullessaan alakuloinen. Hänen sieluansa pimentää erittäin toverien raakuus, ne kun ”puhuvat ruokottomuuksia ja kiroavat”. On todella tuskallista ajatella lapsensa kohtaloa: panen hänet kouluun oppimaan tietoa, taitoa ja hyviä tapoja. Mutta ensimäinen jota hänen on pakko oppia on: että kodista jouduttua vierasten ihmisten joukkoon, kaikki kohtelevat kylmästi, rakkautta ei tapaa vahingossakaan. Tovereissa kaupunkilaiselämän ja kotikasvatuksen huonouden synnyttämä raakuus yleisenä piirteenä. Opettajistossa räikeä huolimattomuus opetustehtävästään ja sen ohessa voimistelunopettajassa syväraakuus, hän kuuluu lyövän ja kiroilevan. Pane sitten herkkätuntoinen lapsesi tähän joukkoon! Joka askeleella vain tyrkitään, loukataan, selkä käännetään tai annetaan huono esimerkki. Kuinka sellainen laitos voisi kasvattaa kristillisessä tahi humaanisessa hengessä?
Koetan mitä suinkin voin laimentaa lapsessani tätä huonoa vaikutusta, pitäen hänet yhä lähellä sydäntäni. Jumalan täytyy auttaa poikaani ja minua niin, että rakkauden tuli hehkuu meidän välillämme aina sillä voimalla, että lapsi ei pilaannu huonossa ympäristössä, vaan voi tottua aikaisin tekemään eron hyvän ja pahan välillä.
Piirustuksen opettaja Talvi oli tänään antanut Paavolle yhden ystävällisen tunnustuksen väripiirroksesta. Lapsen mieleen tuotti se jo valonsäteen. Seurauksena oli innostusta. Hän pyysi minua illalla kanssaan Vaskiluodolle Niemelään, jossa piirtäisi jotakin luonnosta. Menimme Haapalan kanssa. Kylmän kolea ilma. Paavo koetti piirtää niemen kärjessä pöydällä Palosaaren Pumpulitehtaita. Palatessamme saatoin hänet rautatien ylikäytävälle. Tunnen että hän on onnellinen joka askeleesta minkä isä astuu hänen rinnallaan. Kun en huomenna lupaa tulla kaupunkiin, on hän surullinen. Lupaan olla sitte kolme päivää ja se jollain tavoin tyydyttelee, mutta sittenkään ei hän suostu mielellään siihen.
Illalla kerrotaan että edellisyönä on taas pidetty kotitarkastus ent. luotsikapteeni [nimi puuttuu] luona. Ei mitään löydetty. Ihmiset arvelevat urkkijaksi erästä venäläissyntyistä tyhjäntoimittajaa joka pitäisi oleman telefoonisentraalissa kuultelijana, joku I-H.
Sotakentältä ei kuulu mitään uutta.
Niemelässä istuessamme jouduimme Haa-palan kanssa filosofeeraamaan nykyisen psyko-logian tilasta. Vaikka on kaikesta päättäen varmaa, että parhaillaan Euroopassa tapahtuu sellaisia asioita, vanhojen elämänarvojen ruhjomisia ja uusien synnyttämisiä, josta seuraavien vuosisatain historia lukee alkunsa – kuitenkin on kovin ihmeellistä, että me, nykyään elävät ihmiset, suuren suuri osa, olemme tälle kaikelle niin – koskemattomia. Meihin täällä ei juuri tuo hirvittävä teurastus tee mitään erikoisvaikutusta. Ainoa mikä liikuttaa on pelko jos sotatoimet levenisivät tänne asti. Nykyään on sekin jo haihtunut suureksi osaksi. Nyt vain pannaan työt ja liike[-]elämä lamaan. Ei juuri kukaan piittaa mistään mitään. Kaikki on yhdentekevää. Sotatietojen vaikutus hermostoon on lakannut, niistä ei enää suuria välitetä. Ihmiset odottavat. Mutta odotus, joka elokuun alussa oli jännittynyt, lopussa kiihtynyt, on syyskuun lopussa jo lamautunut. Uskovaiset odottavat Jesuksen toista tulemista. Maailmanlapset odottavat vallankumouksia ja sodan jälkeen seuraavaa hyvää aikaa. Mutta kaikkien mieliala on lamautunut laiskuuteen asti.