Olen siis kulkemassa 65 vuoden rajaviivan yli. Jo illalla, – vaikka aikaisemmin oli pilvinen ja sekava taivas, – muodosti laskeva aurinko ja pilvet yhdessä, omituisen kirkkaan valaistuksen kirkolle ja seurahuoneelle ja kirkonkylälle. Kirkonikkunoista kimaltelivat kuin tähdet ja koko maisema lepäili suloisessa rauhassa: oliko tuo kaikki kaunis enne? Aamu selkesi loistavana ja aurinkoisena, ihanana. Ilma pysyi hieman koleana, mutta sittenkin: hyvin kaunis ilma.
Siis: 65-vuotta elämästä on selän takana. Perspektiivi taaksepäin pitenee, eteenpäin lyhenee.
Rukoilen Jumalaa, kiittäen tähän asti saamastani paljosta hyvästä.
Kerttu ja Paavo tulevat ensimäisinä aamutervehdykselle, kukkakimput käsissään. Kiitos Jumalalle näistä lapsista.
Illalla tuli vieraita ystäviä ympäristöltä, Ilkasta ja Anton ja Alli perheineen, sekä Erkki Hakola rouvansa kera. Noin 35 henkilöä. Ilta oli hauskimpia eläessäni. Sähkösanomia: Ilkan henkilökunnalta, Gustaf Svanljungilta, Liakalta, Aulangolta, Salokanteleelta, Raukolta, Hanhisalolaisilta, ja seuraavana päivänä Björkenheimiltä. Oli hauskaa, että kaikki rajoittui näin pienelle, kun ihmiset eivät tienneet asiaa. Tunsin näiden ystäväin kesken syvää onnea, kun kaikki liijottelu oli jätetty pois.
Allille tuli autossa pieni tapaturma kun yöllä lähtivät, mutta he palasivat ja Ylinen hoiti sen.
On omituista: mihinkään erikoisen juhlalliseen tunnelmaan en pääse, vaikka tilanne kyllä sen aiheuttaisi. On vain tyyntä, rauhaisaa mielessä, eikä elämän lyhenevän taipaleen lähentely tee mitään vaikutusta. Haluan vielä elää ja uskonkin eläväni – sillä tunnen itseni aikalailla pirteäksi.