Olimme hautaan saattamassa rouva Maria Mitrofanoffia. Viimeisiä niistä, jotka 45–50 vuotta takaperin muodostivat jakkulaisen yhteiskunnan. Matti Nurmio oli täällä. Hän oli nyt tuonut poikansa Aarnen tänne, heidän kotiinsa, jättäen heidät sillä hyvästillä, että hän ei tule, ennen kuin kutsutaan, ja pankkitilille 900 mk. kuukautta kohti heidän elatuksensa. Kuinka suurenmoisesti hän noiden nuorten suoranaisen mielettömyyden palkitsikaan! Löytyy vain aniharvoja ihmisiä jotka niin voisivat tehdä.
On vuoden viimeiset hetket kun tätä kirjoitan. Äiti puuhaa taloudessa, Kerttu on Korvessa häissä, josta äsken tuli Paavo ja meni nyt noutamaan ystäväänsä Ilmari Turjaa asemalta.
Mitä on kuluneena vuotena tapahtunut? Olenko sisäisesti viisastunut? Ruumiillisesti olen nyt aivan toista kuin vuosi takaperin. Tunnen hyvää terveyttä ja henkeni usein pursuaa luomisen ilossa. Kun minulla nyt olisi aikaa, rupeaisin heti kirjoittamaan uutta kirjaa. Mutta minulla ei ole aikaa! Kustantajani kohtelu on myöskin omituisen umpikuljuista. Se tekee, ettei minua ollenkaan innostuta.
Mutta luulen että vuoden kuluessa tekemäni työ raittiusasiain ja maalaisliitto-asian eteen on jostakin arvosta. Ei siis hukkaan mennyt – kai? Luulisin että Karuliinan pojan satiiri on terveellisestä. Mutta kun melkein kaikki maalaisliiton lehdet ovat siitä vaienneet, ei se ole voinut levitä paljon. Minä en käsitä mitä pahaa olen tehnyt ml. lehdille, koska ne eivät ole sanallakaan omasta puolestaan tätä kirjaa suositelleet. Seuraavat lehdet eivät huomatakseni ole puhuneet mitään: Pohjolan Sanomat, Keski-Pohjanmaa, Lalli, Turunmaa, Maaseutu, Suursavolainen, Savon Sanomat, Karjalan Maa, Karjalan Ääni, Kainuun Sanomat, Iisalmen lehti.
Noh. Olkoon miten tahansa, joskus se teos kyllä vielä huomataan.
Suurin tarve minulla olisi päästä pois julkisuudesta nyt jo, voidakseni hieman tarkastaa vaellustani. Mutta sellainen pidättäjä Ilkka on, että minä en pääse.
Ehkä näin on paras. Tehdä työtä siihen saakka kuin väsymys tekee sen mahdottomaksi. Silloin jää ainakin se tunto, että on tehnyt sen mitä on voinut.
Ja Suomen asiat? En tiedä mihin suuntaan ne ovat vuoden kuluessa menneet. Pelkään että Maalaisliitto on taantunut. Meillä on jo liijan paljo niitä, jotka valta-asemansa luulevat ”isänmaalle” liijan tärkeäksi. He kuitenkaan eivät kykene aina, läheskään aina, täyttämään paikkaansa. Monen laita on sama, kuin ajoon tottumattoman miehen joka sattuu ohjaamaan hyvää hevosta. Niin kauan kun se itsestään kulkee kauniisti, käy kaikki hyvin, mutta heti kun rupeaa vikuroimaan, silloin on hätä. Ja – uusien aatteiden nimenomaan maalaisliittolaisten aatteiden toteuttamisyritykset ne jäävät tuleville polville toteutettavaksi! Mutta kaiken ihmistyön laita on samoin, suunnitelmat eivät vastaa todellisuutta. Ihmiset ovat liijan heikkoja, pitääkseen lakkaamatta kiinni päämäärään tähtäävästä ohjelmasta. Ja kun ne kerran horjahtavat, samalla päämäärät hämärtyvät…
Ilmari Turja tuli tänne Paavon kanssa. Nyt kohta menemme valamaan kuvia. Sitten menevät pojat seurahuoneelle naamiaisiin. Leikkiköön nuoret, se kuuluu heidän ikäoikeuksiinsa.
Vuosi on siis lopussa. Kunhan ei alkava vuosi olisi kansallemme vaikeampi kujin nyt loppuva, ei tässä olisi hätääkään. Harjoittelua tarvitaan itsenäiseen valtioelämäänkin. Erittäin juuri itsenäiseen. Kansanvaltaan on vaikeampi tottua kuin hallitsevaan valtaan. Se on alaikäisyyden merkki. Sivistyneet eivät alistu vastaan sanomatta kansanvallan lakeihin – kieltolaki! – ja sivistymättömät luulevat kansanvallan heidän kunkin kohdalla rajattomaksi vapaudeksi. Siinä syy nykyhetken vaikeuksiin. Mutta vähitellen kaikki muuttuu. Kansanvalta voittaa.