Kotona. Alkaa käydä taas tuskalliseksi asemani, kun ulkopoliittiset olosuhteet Venäjään yhä kiristyvät ja Ilkan pitäisi olla hallituksen äänenkannattaja, – mutta minulle ei yksikään hallituksen jäsen hengellään kivahda miten asiat ovat. Eilen Hels. Sanomat kirjoittavat suhteesta Venäjään suorastaan vetelän kirjoituksen. Tämänkö takana meidänkin pitäisi olla!
En voinut tänään enää pidättyä kirjoittamasta asiasta – Maalaisliittoa ei saa sitoa politiikkaan vaikenemalla H.S:n kannasta.
Kyllä meidän ministerimme ovat tottuneet suuriksi herroiksi siinä, etteivät ne halua koskaan antaa maalaisliiton lehdille pienintäkään tietoa menettelytavoistaan tahi hallituksen politiikasta.
Minä en voi huutaa! Sillä jos alan, hallitus kaatuu, tahi minua pidetään kukkona. Sitä en tahdo.
Puolueelle se vain on alentavaa tämä kaikki. Näyttää kun maalaisliiton edustus hallituksessa olisi nyt enempi ammattiministerimäinen kuin puolueeseen nojaava.
Ansaitsisi se sekin joskus oman humoristisen lukunsa, miten hallitukseen mennään! Maalaisliiton ryhmä ei ole saanut koskaan muulloin valita edustajiaan hallitukseen kuin silloin kun huhtikuulla 1919 asetettiin Castrenin hallitus joka sitten jatkui Vennolan hallituksena.
Minusta tuntuu nyt niin täyteläisen toivorikkaalta oma elämäni taas, kun vapaus häämöttää jo vihdoin ensi keväänä! Silloin loppuu tämä asevelvollisuuteni ja ehdokkaaksi en enää rupea.
Ajatellessani tätä tuntuu usein siltä, kuin se viime-keväinen tautikohtaus olisi taas ollut Jumalansormen kosketus elämänijuoksussa. Olin monta vuotta rukoillut vapautusta. Tuo tapaus tuli aiheeksi ja nyt on päätökseni kypsä.
Eilen illalla sain kuulla, että Malmivaara on kuollut! Jumalan rauha hänelle. Hänessä meni toiseen elämään matkamies joka elämänsä varrella ravitsi monta nälkäistä sielua.
Kirjoitin hänen muistosanansa Ilkkaan.
Taas yksi kaatunut!