Olen 59 vuotta vanha! Se on paljon. Jos nyt kuolisin, sanoisivat nuoret: hän olikin jo vanha mies. Mutta omassa sielussani elää toivo ja usko elämän maisesta jatkumisesta vielä. En luule sen maailmaa hyödyttävän, mutta lasteni vuoksi ja vaimoni. Sen lisäksi tahtoisin elää palasen itseäni varten, selvitelläkseni elämän kysymystä. Ruumiini on käyttämättömyyden vuoksi heikontunut. Siitä, että toissa päivänä Paavon kanssa teimme koko päivän veräjänpylväitä, on ruumiini nyt vielä kovin ”sairas”. Mitä maks´ jos saisin enempi tehdä ruumiillista työtä, kenties siitä seuraisikin raihnauteen selvitys! Samalla saisivat aivot levätä, jota ne lukiessa eivät saa tehdä.
Tunnen joka tapauksessa elinvoimaini kuihtuvan. Kyky innostua on poissa. Ajattelen kaikesta niin tyyneesti. Vaikenen mielelläni.
– – –
Olen tänään kuitenkin kirj. huomiseen Ilkkaan pääkirj. ja viivan alusen [Ilkassa 18.6. puoli sivua täyttävä A:n SNL:n kokoukseen lähettämä esitelmä].
Joimme puutarhassa syntymäpäiväkahvit. Tuulee yhä!
Minulla on niin levollista.
Odotin ilkkalaisia tänne, mutta eivät näy tulevan.
Tänään jatkuvat nuorisoseuraliikkeen 40-vuotisjuhlat Jyväskylässä.
Kuinka olen ajatuksissani mukana! Olenhan ollut aikoinaan noin neljänneksen vuosisataa siinä hyvin keskeinen toimitsija. Mutta minusta tuntuu itsestäkin aikaansaannokseni niin pieniltä. En ole parempaan kyennyt. Siihen uhrasin kuitenkin elämäni kaikkein parhaan innostuksen. Enkä toivonut palkkaa, en edes kiitosta. Siihen se meni vain!
Sellaista on elämä. Ja sellaista se pitää olla.
Ahtiluoto ja Perälä matkasivat autolla Vaasaan ja kävivät kautta.