Joulupäivänä. Nukuimme niin ettei ketään enää huvittanut kirkkoon. Tänään luin Artturi Järviluoman ”Pohjalaisia”. Se on paras näytelmä mitä olen moneen vuoteen lukenut. Verratessa sitä esim. Halmeen ja Jotunin näytelmiin, esiintyy tässä niin harvinaista itsenäisyyttä, että hämmästyttää ensikertalaisen työksi. Pohjalaisluonteet, vaikka ovatkin ihannoituja, ovat hyvin selviä, varsinkin toiset. Tapausten kehitys on yleensä luonteva. Antin karkaus ei ole perusteltu, se tekee teennäisen vaikutuksen. Pari muutakin sellaista kohtaa. Mutta ne ovat pieniä asioita verrattuna siihen mitä on saavutettu. Esim. Järnefeltin näytelmien yläpuolelle tämä nousee selvyydellään. Vauhti on kaiken aikaa tasaisesti kohoava. Loppuvaikutus luulen draamallisesti liikuttava. Pohjalaisuus on tämän näytelmän kautta astunut ”savolaisuuden” ja varsinkin ”helsinkiläisyyden” polkeenalaisuudesta hyvän vapausaskeleen.
Momma-äiti tuli tänään iltapäivällä keittiöön ulkoa puolitiedottomassa tilassa. Ei muistanut missä oli ollut, mutta päässä oli kuhmu ja vaatteet puusolan rikoissa. Vein hänet sänkyyn. Vasta aikoja myöhemmin alkoi hän muistaa olleensa – solanpäältä nostamassa kaniineille heiniä! Vaikka nuorempia oli talo täynnä. Kaatunut.
Näyttää kuitenkin että hän toipuu.