Perjantaina 5p. Tammik.

Kotona. Yhä kylmä. Halot vähissä. Soitin Jaskarille. Sanoi: Ei mulla ole halkoja. – No juurihan täällä renkisi sanoi että sinulla on halkoja yltäkyllä. – Ei oo. – Poika sanoi. – Mikä poika? – No kuule, minä ajattelin jotta kun sä tässä silloin kun minä sulle toin halkoja, luovuit musta, niin mä ajattelin että et sunkaan sä huoli multa —
– Noo, jos se nyt siltä kannalta otetaan, että sinun kanssasi on oltava elämä-ikuisessa sitoumuksessa.
– Noo (nauraa ja hatii) leikkiähän minä vain – kuule koska
– Maanantaina tarvitsisin, tuotko ½ eli 1 sylen?
(Sovittelee, lupaa vihdoin tuoda ½ syltä)
– Hyvästi, sanoo
– Hyvästi, sanon minä.
Siis, vaikka hän ottaa nyt 40 mk. vanhasta sylestä, on hän tekevinään armotyön, jos lupaa! Vaikka hän haluaa niitä myydä.
Minua harmittaa se, että ”talonpoika” on tällainen, parhainkin. Että hän ilkee vetoa siihen, että on muilta ostettu myös, eikä vain häneltä. Ja että hän ilkee sen tehdä myös minulle, jota pitänee ystävänään, ja joka olen ajanut talonpojan asiaa nyt yli 10 vuotta mielestäni rehellisesti ja omaa etuani katsomatta.
Juuri tämän kohtauksen aikana kirjoitin ”Heräävään Maaseutuun” kirjoitusta ”Maaseudun herääminen”.
– [Alkio oli talonpoikaispuolueen joh-taja, mutta purki päiväkirjoissaan monta kertaa tyy-ty-mättömyyttään talonpoikiin, niin eduskuntaryhmässä kuin kotiseudullakin. Laihialla hänellä oli muiden kuluttajien lailla ongelmia saada kohtuuhintaan lämmityshalkoja tai elintarpeitakaan, eivätkä mielipiteet kunnan verotuksesta menneet aina yhteen suuntaan hänen ja maanviljelijöiden kesken. Herkkää kirjailijaa loukkasi myös ympäristön välinpitämättömyys hänen kirjojaan kohtaan. Toisaalta hänellä oli ainakin yhtä usein aihetta kiittää talonpoikia rohkeudesta ja uhrimielestä yhteisillä asioilla. Hän myös muistutti maanviljelijöitä hintakiskonnasta moittiville, että samalla tavalla käyttivät poikkeusoloja hyväkseen kauppiaat, teollisuudenharjoittajat ja työvoimansa myyjät.]