Santerin päivä. Ilma pilvinen, mutta lämmin. Luen. On hiljaista. Rauhallista. Olen terve. Vaimoni on terve. Ensi keskiv. ovat hopeahäämme. Olemme kutsuneet ystäviä. Maalaispolitiikkaa II valmistui, panin pakettiin menemään.
Kesä alkaa muuttua syksyksi. Kuinka rauhallinen, täyteläinen onkaan tämä kesä ollut minulle. Se alkoi niin uhkaavin entein terveyteeni nähden. Mutta kesä on minut parantanut. Tunnen voivani ottaa talvea vastaan täysivoimaisena – lukuun ottaen 60-vuotisen ikäni.
Puutarhassa kukkaset edelleen kukoistavat. Mutta pian tulee niiden vuoro lakastua. Niin on ihmiselämäkin. Mikä onni, jos olisin näissä voinut erota julkisesta elämästä! – Taikka, olisko se sittenkään onni? Millä oikeudella minä menisin levolle, kun maailmassa riehuu aatteiden sota? Minunhan pitää olla mukana? Tehdä, hautoa, eritellä aatteita, se on sittenkin haaveilua. Toteuttaa, työskennellä niiden toteuttamiseksi, se on elämää. Ken ties se myöskin on minun elämääni. Kenties taistelu sittenkin on suurempaa elämää kuin rauha? Kuka sen tietää! Eikö tuska ole suurempaa elämää kuin lepo? Eikö valvominen ole tärkeämpää elämää kuin uneksiminen? Kuka sen tietää!
Mutta sittenkin – sieluni valittaa kun pitää lähteä Helsinkiin.
Hollo ja Adolf Koskinen olivat iltaa istumassa. Kun ystävät ovat saaneet kutsun tulla kahville ensi keskiviikkona, ei nyt ole Santerinpäivä vieraita muita.