Siis taas vaellettu vuosi lisäksi elämän monivaiheisella taipaleella. Olen nyt 61 vuotta vanha. Jumalan kiitos tunnen nyt itseni kaikin puolin elinvoimaisemmaksi kuin vuosi takaperin. Rauhallinen, tyyneempi elämä kodissa on monia parantanut. Mutta sen alan tuntea, että intoilulähteet alkavat kuihtua. Mieli suhtautuu levollisemmin kaikkeen. Ei enää pursua myöskään uudet ajatukset kuten ennen. Kaikki on niin tyyntä ja tasaista, kiihkotonta, usein vailla innostusta. Tämä kai sitä sitten on, vanhuutta. Tänään kävimme Annin kanssa kirkossa. Tuosta Lamposta voisi tulla kelpo pappi, kun hän olisi paremmassa johdossa kuin täällä.
Sain kirkosta tultua vieraakseni ukko Printzin. Hän on nyt asettunut Tervajoelle. On todella surettavaa niin yksinäisen vanhuksen kohtalo kuin tämä on! Ei yhtään ketään sukulaisia, ei heimolaisia. Vanhan sukunsa rappeutunut, sammuva jäännös! Häntä vaivaa vainohulluus, hän luulee että bolshevikit vainoavat häntä. Mies rukka! Kukaan ei hänestä välitä. Mutta on mieluista nähdä, miten hän virkistyy saadessaan tunnin pari kertoa kaihoisia huoliaan, joissa silloin tällöin vilahtaa hermohäiriö. Hän oli käynyt nuoruuden ystävänsä ylioppilas Edvin Chydenius’en haudalla. Sanoi pian tulevansa uudestaan ja tuovansa jotain.
Ilma seestyy ja kirkastuu illaksi. Täällä onkin suloinen illan rauha.
Laskevan auringon valaistuksessa katson tuonne pelloilleni ja mieleni täyttää riemu. Minullakin on omaa maata! Heinänurmet ovat ihanassa kasvualussa, kaura hieman vihoittaa, perunapeltojen suorat vaot ovat kauniit ja kasvitarha pensastarhoineen ja omenapuukenttä terassilla. Kaikki tämä on sielunikäväni täyttymystä. On siis minulle henkilökohtaisesti tapahtunut jotain, jota olen ikävöinyt ja tahtonut. Ja mikä omituista. Koko tämä mäki on ottanut vastaan vapaata lehtipuun kylvöä, pihlajaa ja koivua. Niitä on sadottain taimia kaikkialla. Annan ne kasvaa. Saamme totiselle kuusikolle hymyilevää seuraa.
Kuinka hartaasti minä tätä nyt jo kotinani rakastan! Ja perheeni samoin.
Näköala parani tielle päin aikalailla kun latoni tuli nyt siistityksi ja siirretyksi. Maaluutan sen vielä.
Mutta minä ajattelen tässä ihmiskunnan kohtaloa ja sodan jälkiseurauksia. Kapitalistit luulevat bolshevismin kukistuvan, kun se Venäjällä nyt alkukokeissaan epäonnistuu. Mutta niin ei tule käymään. Päin vastoin porvarin siveellinen rappeutumisprosessi on niin ilmeinen, ettei kukaan enää voi sitä epäillä. Ja samalla kun porvari siveellisesti rappeutuu menettää se johtavan auktoriteettinsa talonpoikiin ja työväkeen, herättäen itseänsä kohtaan vain halveksimista. Kaikissa teollisuusmaissa tulee teollisuustyöväestä, valtion ja yksityisliikkeiden palvelus- ja virkamieskunnista muodostuneet armeijat bolsevististumaan ja jonain kauniina päivänä ne kääntävät aseensa teollisuus- ja rahaporvaria sekä suurmaanomistajaa vastaan. Tulos on sama kuin Venäjällä.
Ainoa mahti joka voi panna esteen tälle onnettomuudelle on talonpojat ja pienviljelijät, jotka tulevat ammatillaan toimeen ja kykenevät asekädessä puoltamaan kotikontuaan ja omistusoikeuttaan.
Lutherilainen kirkko, sen papisto tulee olemaan vanhoillisin kaikista kirkoista ja taistelemaan suurkapitalistien puolesta, – kukistuakseen kapitalismin kera.
Aurinko laskee kirkkaana ja poutaa lupaavana.