Sunnunt. 19. Lokak.

Kaunis aamu, kirkas, eikä kylmä. – – Minä ajattelen hyvin paljo lapsiani, Allia, Kerttua, Paavoa.
Sieluni on tullut heidän suhteensa sairaloisen heikoksi. Kaikki mikä koskee heitä, ketä heistä tahansa, on paljon tärkeämpää nyt, kuin kaikki se, mikä koskee itseäni. Jos heidän taivaallensa ilmestyy pilvenhäivä, pimittää se minun sielunvaloani paljon enempi kuin oma yksityinen suruni. Vaimoni sieluelämä muuttuu yhä aurinkoisemmaksi ja se vaikuttaa kaikkien elämään valollaan. Se on kaikille meille suuri, jumalallinen siunaus. Lastemmekin vastoinkäymiset ovat vain jokapäiväisiä. Yleensä elämme harvinaisen onnellisina, myöskin siinä suhteessa ettei mikään perheriidan häivä meidän suhteitamme pimennä. Luulen ettei tällaisten, jokapäiväisten ihmisten, kuin me olemme, perhe-elämä voisi enää paremmaksi tulla. Se on paljon sanottu, ymmärrän, mutta minä olen sitä elinaikani odottanut sen saavuttamiseksi itseni kanssa taistellut. Ja nyt on Jumala sen lahjan meille antanut.
Alli ja Kerttu lauloivat minulle illan kuluksi.