”Voi tätä kylää!” Koko aamuyön ja vielä 9 aikaan aamulla sataa niin kuin saavista kaataen. Kyllä siitä taisikin tulla syys ja minun unelmani ”intiaanikesästä” raueta. Mutta – kun ruiskin on puolileikkaamissa, ohra samoin, kauraa ei alettukaan niin tästä tulee suurempi kato kun aavistetaankaan, ellei sateet heti pysähdy.
Koko päivän on yhtä mittaa rankasti satanut. Illalla vasta lakkasi, alkoi puhaltaa etelästä ja taivas puhdistua pilvistä. Kunhan ei vain tulisi hallaa.
Hyvä Jumala, kun ajattelen niitä maamiehiä, joilta ne hallayöt veivät kaiken, kuten siellä pohjoisessa ja täälläkin suuren osan. Loput mahdollisuuksia veivät nämä sateet. Eivätkä he voi mihinkään valittaa, ei mistään pyytää palkankorotuksia! Itse saavat tuskansa puristaa omassa rinnassaan ja kuitenkin säilyttää elämänuskonsa ja tulevaisuudentoivonsa. Sankareita he ovat, verrattuina sivistyksen pilaamaan herrasväkeen, jotka ruikuttavat ja valittavat, jos heidän etujaan hiemankin kosketetaan. Aina pitää tulla pennilleen täysi!
Hävettää, että minäkin huolehdin ja hermostun jos joku tilapäinen vastoinkäyminen kohtaa.
Kun vertailen Helsingin elämää maansydämen talonpoikien ja työväen elämään, kauhistuttaa. Helsinki kuluttaa suurimman osan koko maan vuosituotannosta!
Milloin herää ja sivistyy talonpoika ja työmies niin, että he voivat yhtyä ja lakata kannattamasta tuota loiselämää, joka ei enää kulttuurin nimeä ansaitse, vaan on keinottelun ja ylellisyyden pilaantunut, mätänevä hedelmä?
Luen Julius Caesaria, Brandesin. Kuinka langennut ja pilaantunut oli Rooman elämä. Ja sitä pilasivat täsmälleen samat intohimot kuin nykyaikaisen kristillisyydenkin hapattamaa kulttuuriyhteiskuntain sukupuolihulluus, ahneus ja vallanhimo, ja kunnianhimo. Kenties on nykyaika sentään lankeemuksessaankin hiukan jalostuneempi vielä. Mutta se menee alaspäin.