Kävin Kertun luona. Hän on nyt saanut rauhan. Paise oli puhjennut, pakotus hellittänyt, tyttö saanut nukkua. Nyt raukean uupunut. Kuumehan oli eilen 39. Nyt on kuume poissa. Hän söi. Jlan kiitos, pahin on nyt ohi. Neiti S. kävi luonani. Annoin hänelle 50 mk matkakorvaukseksi.
Kotiin puhuin. Anni. Hänelle on nyt kaikki selvänä.
Illalla taas Kertun luona. Hän on uudestaan saanut tuskia, ei kuitenkaan niin kovia. Taas hieman kuume noussut. Jumalani, miten vaikeata.
Kallion kanssa kävelimme hetkisen satamassa.
Seuratessani rakkaan Kerttu-lapseni sieluelämän vivahduksia taas näinä vaikeina päivinä, huomaan hänessä: kaikki voittavan halun olla vaivaamatta paljon muita; suuremmoisen kärsivällisyyden; jalon taidon lohduttaa itseään sillä, että kyllä tämä pian menee ohitse, voisi olla pahemminkin.
Tänään minulle Kaila ilmoitti, että Paavo on hyväksytty radio-joukkoihin ja saanut kutsun. Hänen pitää aluksi Santahaminaan ”kouluun” ja riippuu hänestä itsestään kuinka kauan siellä pitää olla. Mutta Kaila sanoo, että siellä on nyt puhdistettu, hyvä komento ja henki.
Mitähän, jos Kristus-legenda olisikin kuvaus ihmiskunnasta, Jumalan pojasta, joka syntyi tuntemattomasta alkuperästä, vaelsi korvessa, tunsi jumalaisen alkuperän sielussaan, kamppaili toden ja valheen vaiheilla etsien jumalaista tietoa, joutui katkerain erehdysten kautta vuosituhantiseksi ristinpuulle ja hirvittäviin kärsimyksiin alas helvettiin, noustakseen kerran ylös ja löytääkseen Jumalan?