Nuoret menivät aamulla tak. Vaasaan. Kirkossa. Mennessämme Annin kanssa, lopetteli saarnaansa juuri joku kimeä-ääninen kolportööri.
Sitten oli Vaasan evank. lutherilaisen nuorison laulukunnan kirkkokonsertti. Laulu oli kohtalaista, kappaleet aivan vaatimattomia, mutta tätä kuuli mielellään.
Kirkkoherra Roschier puhui. Sanahelinää taivaasta, ”jossa, jos tänäkin päivänä voisimme sen nähdä, David onnensa valtaamana soittaa kannelta Herralle jnep. Ja he olivat tulleet Laihialle laulun kautta tulkitakseen uskoa taivaaseen j.nep. Suuri paatos teki tyhjyyden vielä ammottavammaksi.
Mutta sitte puhui rovasti Pohjonen. Ja siitä ei tahtonut tulla yhtään mitään. Sen hän sai sanotuksi että ”Vaasassa on asiat paljon paremmin kuin Laihialla, koska sielä nuoret laulavat ja saadaan laulamaan Karitsan kiitosta. Täällä on asiat paljo huonommin. Ei täällä nuoria saa laulamaan. Kyllä nekin laulavat, mutta maallisia joutavuuksia. Nyt olisi Laihian nuortenkin otettava esimerkkiä ja heräätystä”.
Kävin kapinamielelle. Minä lähenen kirkkoa aina, kun en vain käy Laihian kirkossa. Mutta siellä ne aina karkottavat minut etäämmälle. Tämäkin: ei se ollut edes totta. Nuoret kyllä laulavat, mutta kirkonmiehet eivät viitsi johtaa. Siinä vika. Ja se on niin merkillistä, että heidän vihansa kohdistuu sitte aina nuorisoseuraan.
Mutta jos he ne saavat hengiltä, he saavat vastarintojaan bolshevistiset nurkkatanssit y. m.
Kaiken kaikkiaan. Se oli taasen triumfi tyhjyydelle, katkeruuden purkaus valtansa menetyksestä, täydellinen todistus pappien hengellisestä kuolleisuudesta. Kirkko on aikansa elänyt kuten kapitalistinen yhteiskuntakin.
Ilma on lumoavan ihana, varjossa klo 3 tienossa 22°.
Kuinka salattua onkaan elämä Jumalassa! Siksi, arvelen, kun se joutuu n. s. virallisessa jumalanpalveluksessa heti jäähtymis- ja kuolemistilaan, aivan kuin kukkanen, jonka varsi on katkaistu.
Ja ihminen, jonka suhde Jumalaan on niin hauras! Tässä silmänräpäyksessä tunnen ja havaitsen sen olemassaolon, seuraavassa jo unhoitan. Tässä vallitsee Jumala sieluani, tuossa jo vaanii sitä vihollinen. Ainakin taistelu sielustani käy. Siinä ei ole kuolleella saarnalla, ei kuolleilla seremonioilla mitään tekoa. Ne muodostavat korkeintaan sielujen hautajaistilaisuuden. Ne voivat kohottaa meissä vain itsehyvyyttä, muodostua sielun auringonkaihtimiksi, mutta ei koskaan aurinkoikkunoiksi. Taistelu hyvän ja pahan välillä, ikuinen taistelu, siinä sittenkin on elämän suuri tehtävä, tarkoitusperänä hyvän voitto.
Vaimoni vei Mimmiä ulos. Minä luulen että Mimmi suree vaimoni sieluntilaa. Mutta joka on näinä viikkoina seurannut Annin sieluelämää, kun hän yölläkin joka tunti, toisinaan tiheämmin, heti kun kuulee äitiraukkani koputuksen, rientää sinne, palvelee vaikeimmatkin palvelukset, – tekee sen illasta aamuun, aamusta iltaan, rinnalla auttaen, viihdyttäen, hoitaen Mimmiä, on altis minun apuamisessani, ajattelee aina Paavoa, aina Kerttua – ei koskaan itseään. Hän on pyhimys. Hänellä on jumalainen voima. Mikä kärsimys hänelle onkaan Mimmi. Ja kuitenkin. Hän, vaimoni on pyhimys. Ihminen ei voi olla sellainen, olematta hyvin läheisessä vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. – Juuri siinä, että hän suorittaa kaikki niin melutta, tekemättä mistään mitään numeroa, aivan luonnollisena, yksinkertaisena velvollisuutena, – siinä hänen suuruutensa.
Kuinka toisenlainen, kuinka kouluttamaton oppilas olen hänen rinnallaan!
Minä luulen, että kaikki jalot ihmiset ovat – hyvin näkymättömiä.