Aamu kaunis. Jostain syystä on mielialani apea. Ajattelen ja ikävöin Kerttua, tahtoisin olla hänen luonansa.
Ja sitten: kansalaiselämän epätoivoisuus käy yhä silmään pistävämmäksi. Ihmissielut nukkuvat ja käyvät unissaan kaiken ulkonaisen ja aineellisuuden intohimoisilla eräretkillä. Hengen viljelys madaltuu; vain pintakasvullisuus elää. Kulttuuri käy humbuukiksi. Elämän tarkoituksen pohja on katoamassa. Tämä maailma on hullujen huone ja elämä karnevaalipilailua: aivan kuin joku näytelmäfarssi.
Kaikkein hulluinta on tässä taloudellinen pula. Toisaalla keinotteleva rahakapitalismi, joka saalistaa kuin sorsanampujat rauhoitusajan päätyttyä. Toisaalla haluttomuus työhön ja työn ylivoimainen kalleus. Kolmantena ylellisesti kuluttava elämä. Mitä laki tekee tällaisessa tapauksessa! Ei mikään ulkonainen järjestely auta; ainoa mikä auttaa on ihmisen sisäisessä elämässä tapahtuva täydellinen vallankumous, jonka sijalle nousee uusi ihminen.
Tuli Nurmio emäntineen. Se oli hauskaa! Vietimme yhdessä hupaista tuntia.
Ja heidän mentyään sain Hollon. Keskustelimme R. Enckenista, Foersterista ja Giov. Papinista.