Kotona. Luen Payotin ’’Tahdon kasvattamisesta’’. Se on erinomainen tiedemies-tyyliin kirjoitettu itsekasvatuskirja. Kohdistuu yksinomaan ylioppilaisiin. Minussa herää vanha haluni kirjoittaa itsekasvatusoppi kansan nuorisoa varten. Luulisin voivani tehdä sen – oman kansani nuorisoa varten. Siitä ei tulisi mikään tieteellinen tutkimus, vaan käytännöllinen, havaintoihin, kokemuksiin ja ajatteluun perustuva oppi.
Se ei saisi olla mikään epämiellyttävään oppikirjamuotoon puettu kasvatusoppi, vaan helppotajuiseen muotoon puettu kuvailu elämänkäsityksestäni. Siis jonkullainen mietekirja, jossa esitetään käsitys luomakunnasta, ihmisestä, kehityksestä, ihmisen valitsemiskyvystä, yksilöllisyydestä, yhteiskunnasta, ihanteista elämän johtotähtinä, suhteesta Jumalaan, lähimmäiseen, kaikkeuteen, rikkaudesta, köyhyydestä, taidosta, taitamattomuudesta j.nep. Vihdoin ihmiseen sisältyvistä luonnonvoimista, intohimoista, niiden taltuttamisesta ja hyväkseen käyttämisestä.
Kerttu oli eilen telefoinut Äidille Tampereelta, että hän oli tullut sinne lääkärin luo. Sairas? Mutta puhelu kuulunut huonosti. Oli sanonut ettei se ole vaarallista.
Tänään odotimme kirjettä. Ei tullut. Olemme hieman levottomia. Kai huomenna saamme tarkempia tietoja.
Alli ja Paavo ovat kotona.
Minä luulen, minusta tuntuu siltä, että minä tulen saamaan pienen maatilkun ja omaa metsää ennen kuin kuolen. Minä tahtoisin niin koko sielustani asua omalla konnulla, hieman kaivella omaa maata ja hengittää oman metsän tuoksua. Minusta ei tule enää maanviljelijää, mutta minä tahdon tuntea elämän syvää tenhoa vielä vanhoillani. Ja pelkään etten voi olla lapsilleni kaikkea sitä mitä tahtoisin, laittaa heille oikeata vanhempain kotia, lapsuuden-nuoruuden kotia ilman tätä.
Kunhan vain vaimoni kädet irtautuisivat vanhainhoidosta hieman. Mutta nyt ei voi niin kauan ajatellakaan.
Kumpahan Momma ja Mimmi ymmärtäisivät kuinka suureksi ’’Jumalan siunaukseksi’’ he ovat toisilleen! Mutta ne vanhat, kärsivät raukat – kärsivät enimmin toistensa olemassaolosta.
Miten merkillistä onkaan elämä. Miten sokeita me ihmiset huomaamaan omaa onneamme ja sen ehtoja.
Minun pyrkimykseni päästä yhteiskuntanäyttämöltä yksinäisyyteen ei pitäisi oleman laiskuutta, haluttomuutta, aatteistani luopumista, vaan: minähän tahtoisin nyt ajattelijana jatkaa mitä tähän asti olen käytännöllisessä yhteiskuntaelämässä työskennellyt. Ja minä luulen että se olisi nuorison kasvatukselle, kansan itsekasvatukselle ja maalaispolitiikalle eduksi. Silloinhan olisi joku joka ajattelee niitä asioita. Pelkään että nykyisen hosumisen aikana ei kukaan niitä vakinaisesti ajattele.