Pilvinen, sitten sateinen aamupäivästä. Illempana selkenee pouta. Kotona. Ystäväni H[ollo]. kävi. Keskustelimme kauppaelämästä. Hänellä on merkillisen syvä viha talonpoikia ja uutta osuuskauppaamme vastaan. Hän sanoo, että hän ostaa tarpeensa Maamiehestä ja Työväen osuuskaupasta, mutta ei koskaan Laihian osuusk. Havaitsin syyn johtuvan siitä, että hänellä on 20 Maamiehen osaketta, saa pitkäaikaista puutavaraluottoa Maamiehestä, sekä E. Kotila toimii ja vaikuttaa kaikessa osuuskauppaa vastaan.
Mutta vielä pahempi on se, että näkyy pannun liikkeelle huhu että Säästöpankkimme joutuu vararikkoon Numlahden vararikon johdosta ja tallettajat joutuvat maksamaan! Sekin oli Kotilan matkaan panema ja vakuuttama – hän kun on K. O. P:n haarakonttorin johtaja.
Noissa ”Maamies” – piireissä siis pesii Laihian kunnallisia talousyrityksiä vastaan ilmeisesti vaarallinen vehkeily.
Kun minä muistutin, että hän ostamalla bolshv. ja suurkapit. puode[i]sta istuu kahdella äärimmäisyystuolilla, hän selitti ostavansa punaisten kaupasta siksi: että siten noutaa työmiestensä mieltä!
Siis mielisuosiontavottelua molemmilla tahoilla. Valitan.
Mutta edelleen hän sanoi, että ”ne tulevatkin yhtymään, suurkapitalistit ja sosialistit.” Samalla varmasti ennustaen talonpoikain osuuskaupan konkurssia.
Murheellinen kuva.
Ajatellessani mitkä vaikuttimet Holloa kiihottivat silloin, kun hän ryhtyi perustamaan Alku-osuuskauppaa ja verratessani niitä näihin, ne ovat aina samat. Minun pieni kauppa, asuulini oli silloin kateuden esineenä! Ja sen kauppavaihto oli 26–35 tuhatta vuodessa!
Kun ajattelen niitä miehiä, jotka nyt toimivat täällä kummallakin rintamalla, Maamiehen ja osuuskaupan, näen kumpasellakin taholla useimmilla itsekkäimmät omanedun pyyteet. Nyt on kansa, talonpojatkin pantu kahtia, toisilla keppihevosena osakeyhtiö ja osakevoitot, toisilla samoin osuuskunta. Näin on syntynyt kapitalistinen kilpailu talonpoikain kesken. Ne hajoavat – sillä aikaa suurkapitalistit ja kaupungin kommunistit korjaavat voitot! Sillä Maamiehen osake-enemmistö on muutamalla liikemiehellä ja osakeyhtiöllä, talonpojilla niitä on vain sen verran että saadaan luulemaan heidänkin olevansa mukana. Ja näin kapitalistit ja kommunistit hajottavat heidät riiteleviin leireihin. – – –
Illalla kävin Hn luona. Keskustelu kävi taas sellaiseksi, että tuntui kuin hän kaiken aikaa olisi vainuten kiertänyt minua pistellen ja välttäen samalla että voisi peräytyä jos huomaan hänen tarkoittavan.
Ensiksikin hän rupesi puhumaan uskonvapauslain tuottamista vaaroista. Jos kirkko ja papisto jää sille, mitä kukin haluaa maksaa, niin varmasti kaikki livistävät tiehensä. Ei siinä kukaan asianharrastuksesta. Ei yksikään sanomalehtimies tee ja toimita sanomalehteä muuta kuin hyvästä palkasta. Aate ei ketään velvoita.
Ymmärsin missä mennään. Selitin uskonvap. lakia. Hän pyrki samalla kaivamaan sanomalehtimies moraalia. – Niin ikään alkoi vahvasti kehua ”Vaasan” hyviä pääkirjoituksia (aivan kuin H.V.ki kerran), sekä Uuden Suomen. Hänen koko puheensa tulkitsi mitä synkintä taantumuksellisuutta. Maltoin mieleni täydellisesti. Olenhan juuri lukemassa Zolán ”Totuus” -teosta! Körttiläisiä hän kovasti ylistää, on ollut äsken heidän juhlillaan Ylistarossa. Mutta samalla häväisee evangelisia. Mutta hän ei ilmeisesti ota taas huomioonsa sitä, että hänen setänsä on evangelisia. Siinä tulee taas tarkistus. Lopulta hän, ikään kuin irtautuneena tästä aallosta, palaa jokapäiväisyyteensä ja selittää, ettei hän usko Kristuksen lunastukseen, eikä käy kirkossa kuin pari kertaa vuodessa!
Hän puhuu kuitenkin kirkon vallasta ja papiston vaikutuksen siunauksellisuudesta kuin…
Edelleen hän syytti sanomalehdistöä yleisen mielipiteen ja yhteiskunnallisen elämän sotkemisesta. Kaikkeen on syynä sanomalehdistö.
Kaikki tämä oli tarkoitettu minulle.
Edelleen kehui hän suhdettaan työmiehiinsä. – Mutta seuraavalla kerralla hän taas halveksii heitä mihinkään kelpaamattomina, miehinä, joita hän pitää vain armosta ja tappiokseen – joskus pääsee häneltä taas huudahdus: ”Jos joku tarjoaisi minulle 500,000:- kaikesta tästä, niin melkein jättäisin!”
Siis: miehellä on 500,000:- omaisuus, joka on se hedelmä, mikä on jäänyt ylijäämänä hänen työmiestensä saadessa vain hädin tuskin elättävän leivän perheilleen. Ylijäämä on hänellä. Siis sota-aika on tehnyt hänestäkin rikkaan. Mutta hän luulottelee että se on ollut vain hänen yksityinen oma työnsä.
Ja kun tässä valossa arvioi hänen talonpoikiin kohdistuvaa kateuttaan ja vihaansa, joista vain hyvin harva on saanut samanlaisen ansiottoman arvon nousun kautta puolimiljoonaa, huomaa, miten itsekkäitä ihmiset ovat.
Hän tuli saattamaan minua ja alkoi taas valittaa, etten minä nyt ota itselleni oikein vapaata kesälepoa, että paranisin. Ja kehuu ponnistuksiani. Ymmärrän että hänen omaa tuntoaan vaivaa ja että hänessä taasen nousee pinnalle se parempi ihminen yhdessä teeskentelytaipumuksen kanssa.
Kummallinen on ihmisluonne. Olemme hänen kanssaan eläneet ystävinä 40 vuotta. Usein on hän sen törkeästi rikkonut, hyökäten päälleni kuin koira. Mutta minä olen sen antanut aina anteeksi, kun hän on tullut hyväksitehden. Meitä on yhdistänyt ilmeisesti eräät luonteenominaisuudet, kuten luja tahto ja luottamus omaan voimaan, sekä aikasemmin soitto. Siihen lisäksi: hänellä on taipumusta mietiskelevään, filosofeeraavaan keskusteluun, jossa meillä on paljon yhteistä! Hän on lukenut ja muistaa. En ole täkäläisessä toveripiirissä tavannut toista hänen veroistaan.
Mutta hänellä on kaksi jyrkästi vastakkaista luonnetta: toinen hyvä, herttainen, uhrautuva, toinen itsekäs, harkitsematon, ilkeä. Ne taistelevat hänessä. Siis luonne joka tarjoo paljon mielenkiintoista tutkimisaihetta.
Mitään rikkinäisyyttä suhteessamme ei eilinen tuottanut. Kestin sen hyvin, ja käytin tilaisuutta vain psykologisiin luonnetutkimuksiin ihmisen luonteesta.
Tulin kotiin ja jatkoin Zolan Totuus-teosta.
Kokemukseni ja teos valaisevat toisiaan. Paras ystäväni vastustajaini kiihottamana käy kimppuuni! Se valaisee että työni on tärkeä.