jatkoa edelliseen. 1870-luku on suomalaisen kansallisuuden keväinen heräämysaika. Se ilmenee keski-ikäisessä polvessa taloudellisten uudistusten alkavana, vaistomaisena tuntemuksena, ruotsalaisen virkavallan painostuksen tajuamisensa, suomalaisen virkamiesihanteen omaksumisena, herrastapojen matkimisena, kapitalismin, yritteliäisyyden päännostona; nuoriso elää siitä enin tiedottomana isien yöjuoksuihanteissa y.m., lapsissa ilmenee kevät omalaatuisenaan. Heihin kansakoulu ja kirjallisuus kylvää ja heissä herättelee uuden, kansallisen aikakauden oraita. Tällöin, 1870-luvulla on kansan elämä vielä täysin puhdasta ulkoapäin tulleesta kulttuurimuotien vaikutuksesta, jos eroittaa miesten uudistuvat ryyppytavat. Kansa elää vanhojen tottumustensa varassa. Tapahtuu vain kuohahduksia, jotka ennustavat uutta aikakautta. Uudet elämänarvot tuntuvat ilmassa, mutta eletään vanhojen mukaan. Vanhat elämänarvot saavat sen kautta vain ikään kuin elämään yllyttävää voimaa. Ihmiset innostuvat jostain. Mistä? Ei oikein tiedetä. Henki tulee päälle kuten leikkikentillä, paimenessa, työssä, metsäajoissa, pellolla, puhteilla, ”rukkinensa”, kylän miesten keskusteluissa, kylätanhuissa polkkineen. Elämä alkaa kuohua, kaikki tuntevat sen.
Se on kansallistunne, joka herää.
Tällaista aikakautta kuvattaessa täytyy olla lapsi-nuorukainen sankarina. Hänellä taustana isoäiti, jossa pojan juuret ovat kiinni, mutta josta ajan luonto hänet vetää etäälle, ohi isänkin. Pojalle näkyvät tahi koskettavat hänen sieluaan ihmeelliset unelmat, kansalliset unelmat. Isoäidin virrensävel on muuttunut hänen sielussaan ”Honkain keskellä” -laulun tunnelmaan. Se tempaa hänet toiseen, inhimillisempään maailmaan kuin isoäidin virren ”Herra Jeesus, ainoa auttajani!” – tempaa isoäidin. Pojalla on jo du Chailin matkustukset, Jukolan veljekset mielikuvien tekijöinä – isoäidillä ”Lyhyt katikismus”. Mutta isoäiti on karski, raikas ihminen, jolle uskonnollinen fanatismi on aivan vieras käsite. Hänelle on maallinenkin elämä elämää itsensä elämän vuoksi, eikä vain surun ja murheen laakso. Hänen virtensä ovat ja tyydyttelevät esteettistä tarvetta aivan samoin kuin ”Minä seison korkialla vuorella” joka usein helähtää kuin kaukaa tullut muinaissointu hänen laulunaan. Ja poika tuntee silloin, miten hän rakastaa isoäitiä ja isoäiti kuulee heti jälessä ”Omanpa henkeni kieltä ne puhuu” ja kyyneltyy, sillä pojan kaunis ääni puhuu hänen taidetuntoiselle sielulleen.
Pojan vanhemmat ovat olleet vävyttämässä, eläneet muutamia vuosia muualla, ehkä omissa leivissään. Nyt ovat, kotitalossa sattuneitten kuolemantapausten johdosta tulleet tänne.
Poika paimenpoikana ensin. Mutta silti molemmat tavattomasti pitävät toisistaan. Heidän välillään puhuu todellinen verenääni. Mutta se ei estä tulisia tunteita riitautumasta.
Minä luulen että teoksen on parasta alottaa metsästä. Senhän tulee kummuta esiin markkinakulttuurin pilaamattomasta kansanelämästä. Silloin on 1870-luvun paimenelämä sopiva lähtökohta.
Loppua se voisi kohtaan, missä nuori mies voimakkaasti tuntee haluavansa tehdä jotain jokapäiväisyydestä poikkeavaa, jolloin nuori mies tuntee olevansa jotain!