Kylmänlainen ilma. Olen lukenut Hilja Haahden ”Kun valkenee”. Pidän siitä paljon. Se on taiten laadittu vastalause perhe-hajotuksia ja avioeroja vastaan. Kävin vanhassa Koskisessa. Alli oli sillä aikaa soittanut Haapalaan olevansa tulossa ja tulevansa yöjunassa.
Eilen ilmestyneessä ”Vaasassa” oli Eino Kontsaan ”arvostelu” kirjastani. Kuten saattaa arvata, osoitetaan siinä, ettei teos ole taiteellinen, muistutetaan kielestä y.m.
En pane sellaiselle arvostelulle mitään merkitystä. Sillä totuus on, että nuo tuollaiset arvostelijat, joskin he voisivat sen tehdä vilpittömästi, jota ylempänä mainitulta oli turha odottaa, ei voi tähän kirjaan syventyä.
Kaikki he tunnustavat, että kirja tempaa mukaansa ja innostaa. Mutta juuri sehän on kaikkein tärkein taideilmiö! He etsivät siitä jonkun henkilön ympärille punoutuvaa juonta, mutta juonihan on Jokirannan kyläkuntaelämän murroskausi. Jos kuvaelmat tunnustetaan sattuviksi ja teräviksi, – eikö se merkitse taidetta? Jos sisältö on kaunis ja tarkoitus ylevä, eikö se ole taidetta? Jos persoona jonka ympärille juoni kiertyy, puuttuu – sellainenkin muuten on Kanteleinen – kuka on sanonut että romaanin juoni pitää olla ikuisesti saman mallin mukainen!
Mutta juuri se, että näillä arvostelijoilla ei ole kirjallista taidemakua, joka kykenisi tajuamaan uutta, vaan ainoastaan, ennen nähtyä, se tekee, että he eivät ymmärrä kirjani taiteellista rakennustapaa.