Vaasaan. Päivä alkaa kauniina, vaikka puolikirkkaana. Lapset ovat kaikki kotona. Kuulan Olavi edelleen täällä. Ajattelen ihmistä, meitä koko nykyistä ihmiskuntaa. Mitä me olemme? Järki-olennoitako vai ymmärtämättömiä, muutamissa suhteissa mielivikaisia luonnoksia?
Nyt me teemme elämämme helvetiksi tahallamme. Jos tahtoisimme iloa kaikin, se olisi käden ulottuvilla! Mutta meidän halumme, intohimomme tuntemattomaan nälkäämme on niin suuri, että heitämme heti nykyhetken riemun kun olemme sen saavuttaneet, alkaaksemme taistelun uuden saavuttamiseksi. Uskonto, – mitä se ihmisille on? Riitoja aiheuttava mielikuva! Omistusoikeus? Luokkataistelun varsinainen perussyy. Nytkin: tuossa kapitalisti joka panee kaikkensa alttiiksi rikastuakseen keinoja valitsematta. Tuossa kommunistinen työmies, joka tahtoo hävittää työnantajan! Kumpikin verisesti toistaan vihaa ja odottaa toisensa sortumista, armon rukoilemista!
Tämä on lasten hommaa. Ajatelkaahan mitä siitä tulisi, jos rakennetaan kaupunki täyteen kuntoon, varustetaan kaikilla nykyisillä elämän välineillä ja pannaan lapset sinne asumaan. Pian riita heidät hajottaa, elämä käy mahdottomaksi. Nykyinen yhteiskunta on tuollainen kaupunki.
Kuinka ei nouse oikein terävää pilkkaajaa, joka satiirillaan herättäisi meidät?