Tiist. 24. Elok.

Vaasassa. – Poutaa. Kolea. Valmistaudumme käymään kunnalliskodissa vieraina äidin vanhan ystävän Susanna Jakun l. Hartvikin luona, samalla johtajan.
Johtaja kyyditsi meitä autolla edestakaisin. Se, mitä nyt näimme oli ihmeellistä. Laitos on aivan kuin hyvin hoidettu vieraskoti: hyvä järjestys, erinomainen siisteys ja asukkaiden olemuksessa rauha ja tyytyväisyys. Olen kuullut kiitettävän tämän talon hoitoa; näin hyväksi en voinut sitä aavistaa. Hourujen puolella sama asia.
Minun on tässä tunnustettava, että astuin asukkien puolelle pelolla ja arkana: pelkäsin tuomitsevia katseita, jotka vainuavat meissä parempiosaisia, joita on syytä kadehtia. Mutta sellaisia en tavannut ollenkaan. Tapasin vain ystävällisiä vastatervehdyksiä ja tyytyväistä mieltä. Havin Miina pyysi Ilkassa tuomaan esiin hänen kiitoksensa niille laihialaisille, jotka ovat olleet hänelle hyviä. Sanoi saaneensa elämässä hyvääkin ja nyt todisti että parempaa kuin tämän laitoksen hoito, ei olisi voinut odottaa. Tapasin Susanna Jakun. Hän täyttää tänä vuotena 90 vuotta. On etupäässä vuoteessa. Tunsi meidät kohta ja tuli ylenmäärin iloiseksi. Tunnusti että hänen on hyvä olla, mutta, ymmärrettävästi sairauden heikontamana elämä ei ole iloista, eikä tuota enää nautintoa. Maija-Liisa oli samassa huoneessa ja voi nähtävästi loistavasti, on vain sokea.
Kaiken kaikkiaan olin pelännyt katsoa näitä ihmisiä silmiin, kun odotin niistä yhteiskunnan tuomiota; synnintunto helpotti, kun tapasin nämä kovaosaiset tällaisessa hoidossa. Nämä ovat siunatuita ihmisiä, nämä Manniset, jotka erinomaisella järjestelykyvyllä ja suurella antaumuksella hoitavat heitä.