Vaasassa. 8 ast. pakkasta. Illalla. Silmäilin juuri jäljennöksen johtaja J. Jäntille joulukuun 14 pnä kirjoittamastani kirjeestä, jossa tiedustelin syytä, miksi uusi kirjani oli jätetty kokonaan syrjään yleisistä jouluilmoituksista. Siihen en ole saanut mitään vastausta.
Käsitän siis asian siten, että kustantajani katsoo toivottomaksi enää yrittää myydä ja painattaa kirjojani, ei halua edes vastata kirjeeseeni, osoittaakseen, ettei halua olla kanssani tekemisissä. En ole Jänttiä mitenkään loukannut. – Mutta hän on affäärimies ja haluaa päästä minusta – kenties.
Noh. Se on vain uusi viittaus siitä, että Mauri on tehnyt tehtävänsä.
Kunhan, kunhan voisinkin vakuuttautua että asia on näin, – en pyrkisi enään. Ymmärrän niin hyvin, miksi minä olen vieras nykyiselle polvelle, sen ihanteille, mielihaluille ja siveyskäsitteille. Mutta vanhan taistelijan mieli palaisi vielä taisteluun. Myöskin kaunokirjallisuuden alalla. Mutta minua ei haluta mukaan, esiin astuessani käännetään minulle selkä…
Ehkäpä, ehkäpä näin on paras. Ja jos on: kuinka ihanaa olisi vapautua Ilkastakin aikanaan, ennen kuin huomaa sielläkin osoitettavan että olen tullut tarpeettomaksi!
Sitten kasvattaisin Alkiomäessä marjoja ja kukkasia vaimoni ja tyttäreni kera, kiittäisin siitä että olin kerran nuori ja että saan vanhana huvitella kukkasien ja marjojen kasvatuksella, huvitella – jota en ole saanut tehdä milloinkaan ennen, sen jälkeen kuin olin aivan nuori.
Huvitella, tuntea ettei missään enään tarvita, pehmentyä ja painautua hiljaa kohti muuttoa ja lopullista hiljaisuutta.
En vihaa tästä ketään, että näin käy. Sehän olisi järjetöntä! Samaa kuin kukka vihaisi hedelmää, viheriä lehto syksyä, luonnonlakia.