Olin Vaasassa. Juotin heillä vapauskahvit. Minä olen sellainen vanha työkoni, etten ollenkaan muista enkä ymmärrä vielä vapauttani. Vapauteenkin täytyy tottua. Ihanaa on siihen taas tottua.
Ajattelen ahkerasti kahta asiaa. Taloni uuteen kuntoon laittamista ja tulevaa kaunokirjallista teostani.
Vapaus vavahuttaa minua toisinaan kuin kevään airut. En mene enää koskaan hallitukseen.
Kun löytäisin tästä läheltä sopivan, pienen talon, jossa olisi ainava päärakennus josta voisi tehdä mieluisan, sekä, että se olisi joko jokirannalla tahi metsän reunassa.
No. Minä odotan hieman. Minun täytyy pian uudistaa taloni, tai saada uusi ja maata hieman. Sillä minun elämässäni alkaa uusi aikakausi.
Kun tulen kotiin, kysyn Juho Sööringiltä Sillanpään kappaletta. Siellä olisi hyvin mukava kartanopaikka.
Ulkona raivoaa maaliskuun lumimyrsky. Pian on Vappu. Toukokuulla olen kotona,
Siis hallituksesta vapaa!
Raskainta minulle oli se, että piti vastata myöskin toisten teoista. Jos hallituksen voisikin panna kokoon saman puolueen miehistä, joilla on suunnilleen sama katsantotapa, siten syntyisi paljon eheämpää työtä. Kokoomushallitusten suurin heikkous on se, että eri ryhmien edustajain täytyy valvoa omia puolueharrastuksiaan. Se hajoittaa.
Toinen, mikä kävi raskaaksi, oli se, ettei voi lyhyessä ajassa saada virkamiehiä täyttämään velvollisuuksiaan. Oli mahdotonta saada esim. sosialimin. lakiehdotuksia edistymään ja valmistumaan. Koko virkamiehistö olisi uudestaan kasvatettava niin siellä kuin muualla. Vihtinen on hyvä virkamies, häntä uskollisuudestaan kiitollisena muistan. Mannio on liiaksi itsetietoinen, ajattelee vain ulkomaisia konferensseja, työt sivuasioita. Jalasmaata en valita. Manninen mahdoton. Ystäväni Helenius-Seppälä tekee tehtävänsä. Hän suorittaa elämäntyötään. Hieman vaikea on hänen kanssaan toimeen tulla. Böök on varmaan myös mies paikallaan. Hytöstä en ole nähnyt. Hallsten ei pakottamallakaan kiirehtinyt vanhuuden vakuutusta. Aura – parempi mitä vähemmän hänestä puhuu.
Kolmas vaikeuteni oli siinä, että täytyy niin hirveästi tuhlata aikaa joutaviin yleisistuntojen asioihin, kaikenlaisiin pikku asioihin, joita ratkaisee ken tahansa.
Kaikki tämä ei ollut minun työtäni. Minä en viihdy sellaisessa. Täytyy saada aina jotain luoda. Hallitusmieheksi ilmeisesti en kelpaa. Siihen kelpaa joku toinen paremmin. Mutta minä luulisin itselläni olevan kirjallista työtä, jota taas ei voi kukaan muu suorittaa. Näet toinen ihminen ei voi esittää toisen ajatuksia.
Tutustuminen virkamieselämään on minut saanut siihen vakaumukseen että siellä on hyvinkin paljo hyvää tahtoa, mutta tottumukset laimiin lyödä velvollisuuksiaan ovat aivan yleisesti hyvää tahtoa suuremmat. Moni katsoo varsinaisen virkansa vain sivutoimeksi, hoidetaan 2–3:mea virkaa ilman palkanalennuksia. Ollaan aina kuin he sittenkin harjoittaisivat valtiolle hyväntekeväisyyttä. Se on tämä joka lamauttaa virkamiehistön siveydentuntoa ja niin suuresti vahingoittaa valtiota. On suorastaan tuskallista nähdä, miten virkamies nykyään ei ota tehdäkseen pienintäkään velvollisuutta ilman eri maksua, sellaista joka ei nimenomaan kuulu hänen velvollisuuksiinsa.
Näin on jouduttu siihen, että työt ei joudu. Ja kun virkamiehiä lisätään, vähenevät toisten velvollisuudet yhä. Mitä suurempi joukko niitä tulee, sitä useampi saa olla jouten, tai ansaita sivutoimilla. Päälliköt eivät tahdo tulla vihoihin ja katsovat sormiensa lomitse. Mitä enempi aikaa jää joutilaisuuteen, sitä enempi on aikaa tuhlaamiseen ja palkankorotusvaatimukset kasvavat.
Mutta uudistusta tässä on yhden hallituksen voimilla mahdoton toteuttaa, kun siinäkin vain 1 eli 2 sitä kannattaa.
Tarvitaan virkamiesvallankumous. Ennen ei päästä mihinkään.
Ja se tulee kunhan virkamiehet oikein ehtivät ammatillisesti järjestyä.