Kirkas aurinko. Sitten tuuli ja myrskysadekuuro. Olen edelleen väsynyt. Kunhan tämä jo alkaisi muuttua. Tarvitsen välttämättä työtarmoni takaisin. Nyt olen kuin ukko.
Paavo on kirjoittanut saksankin ja onnistunut hyvin. Kiitos poikani! Hän tulee sekajunassa.
Klo ½ 5. Onpas tämä hieman juhlallista. Odotan ainoata poikaani voittajana tenttinsä suorittaneena heti tulevaksi. Hänestä tulee siis ylioppilas aluksi. – Minä en saanut koskaan astua jalallani oppikoulun pyhäkköön. Isäni kuolema oli minun ylioppilastutkintoni. Minun oli heti astuttava aisoihin ja ruvettava vetämään isäni perhettä vastamäkeen. Eikä se hellittänyt oikeastaan ennen kuin 24 vuoden kuluttua!
Mutta minä en valita. Menneisyyteni, ”entinen maakauppias”, yritetään minulle lukea viaksi. Kun minua tahdotaan polkea, halveksia silloin ”ent. maakauppias” palaa. Mutta itse olen siitä ylpeä. Olen, vakuutan sen, käynyt rehellisenä miehenä läpi sen koetuksen ja kasvatuksen. Jälkeläisteni ei tarvitse hävetä tekojani. Joskus ajattelen että kohtalo juuri tahtoi näin. Minä tiedän nyt mitä on itsekasvatus, mitä omavoima, mitä rehellinen tahto. Olin kyennyt vain puolittain toteuttamaan mitä olen tarkoittanut. Mutta jos vielä saan elää, tahdon minä löytää itsestäni myös ihmisen. Sen, jota olen elämäni etsinyt. Sillä lopultakin: kaikki on turhuus mikä auringon alla on. Kaikki muu, paitsi: itsensä tunteminen, ihmisen löytäminen.
Minusta tuntuu kuin tähän astinen elämänalkeiskouluni olisi valmistusta tähän.
Paavo tuli. – ”Niin, nyt minä olen, isä, ylioppilas.” Poika on sylissäni. Onnittelen häntä. Kyyneleeni tipahtelevat. Nyt hän on ylhäällä kertomassa Mommalle joka kysyi: ”joko sulla nyt on valkoinen lakki?” ”Se tulee jälestä.” Ja äitini siunaa poikaani.