Tänään haudataan ystäväni, maalari Mikko Hautalan emäntä. Valmistaudumme sinne.Vakkari soitti ja vaati saada Ilkkaan meitä solvaavasti kirjoitetun, muka oikaisun erääseen Haapalan viivanaluseen, jossa hän oli puhunut ”Vaasan Lehti” -hommasta, johon kirjoituksessa oli mainittu Vakkarinkin kuuluvan. Sanoin, että kirjoitus kyllä otetaan, jos siitä poistetaan meitä haukkuvat lauseet. Hän lupasi viedä sen toisiin lehtiin. Kehoitin niin tekemään. – –
Olimme hautajaisissa. Sinne hän kätkettiin, taas yksi meistä. Kalmiston multa on aivan sula. Lumi, jota oli vain hiukan viikon päivät, on taas poissa. Tänään on talvipäivän tasaus. Satanut on vahvasti. Teillä rapaa. Pilvet riippuvat raskaina. Koko alkutalvi on ollut tähän saakka siis melkein lumeton.
Omituinen on sittenkin ihmiselämä. Olemme Hautalan kanssa vaeltaneet vierekkäin koko elämämme. Tuhannet lapsuusleikit leikkineet. Nyt hän on yksin, ei lapsia, – tosin kasvattitytär, mutta sittenkin yksin, yksin, ilta käsissä. Kuinka hän oli painunut. En kummastele. Kohta on iltamme. En pelkää sitä, mutta en odotakaan. Tunnen itseni kodissani nykyään niin onnelliseksi. Kaikki lapset kotona.
Olen ajatellut hyvin pitkiä aikoja jo ostaa harmooni kotiin. Tuntuu kuin sen pitäisi saada. Soitamme viulua Paavo, Kerttu ja minä, Alli kitaraa, mutta äidillä ei ole mitään. Hänen pitää tulla mukaan. Lapset saavat oppia myös. Ja sitten kun me jäämme kotiin kun lapset ovat poissa – kuinka me voisimme viihtyä, ellemme saa edes sävelissä unelmoida. Meidän tulee vanhoina saada syntymään urkuharmonin ja viulun kesken vanhuuden ”harmonia”. Jos Jumala suo, että voin vielä järjestää niin että saan pienen maapalankin, niin … Tottahan tästä elämästä on vielä jokumäärä jälellä vaimoani ja itseäni varten, – elämän harmoniaa varten. Se vaikuttaisi niin kypsyttävästi. Niin kuin tuleekin elämän lopussa, jonka koko aika on ollut työtä ja taistelua yhteiskunnassa.