Pesen itseäni aamulla. Ja kuka juoksee rappusia ylös ja käy sisään ovesta! Kerttu!
Sulkeudumme yhteiseen syleilyyn, Äiti, Kerttu ja isä. Niin lapsi on väsynyt ja – Pääsiäisenä tuli ikävä niin suureksi että toi kotiin.
No lepää nyt, lapsikulta, edes yksi viikko!
Nyt hän nukkuu.
Valitettavasti minun täytyy illalla mennä jo Helsinkiin.
Äiti!… Olen sanonut Äidille hyvästit. Hän on siunannut minua. Minä olen siunannut häntä. Äiti lupasi että tapaamme tuolla ylhäällä. Ja minä samoin. Käskin hänen sanoa terveisiä Isälle. Ja hän lupasi…
Ja me erosimme, oltuamme yhdessä koko minun elinaikani. Minusta kuitenkin tuntuu että hän on vielä elossa kun tulen kotona käymään.
Minä en tiedä miten tämä on. Minä en tunne asiaa niin syvästi kuin minun pitäisi. Tunteessani on jotain väsynyttä, lamautunutta. Älyni käsittää tilanteen kirkkaammin. Minä todella olenkin väsynyt.
Kiitos sinulle äiti kaikesta, hengestäni, elämästäni, rakkaudestasi. Ei kukaan liene minua niin epäitsekkäästi rakastanut kuin Sinä, Äiti. Se onkin Sinun suuri voimasi, tuntea voimakkaasti, elävästi, rakastaa, antaa anteeksi.
Ja siinähän ovatkin Äidin parhaat ominaisuudet. Ilman Sinun suojelevaa kättäsi, olisi isäni minut jo lapsena lyönyt kenties raajarikoksi.