Paavolta kirje. Yhä kurjuutta. Yövartiossa sateessa illasta aamusta lumipyryssä. Tylyyttä. Vilu. Nälkä. Lähetimme eilen ruokaa, tänään peiton ja alusvaatteita, sukkia.
Pelkään jos häntäkin vaaditaan upseereille viinanhakuun. Kirjoitin, että hänen ei pidä silloin totella. Reklementin yläpuolella on laki ja omantunnonlaki. Mielummin rangaistusta kuin rikosta. Olen varma että hän tekee sen.
Tämä kokemus, lisättynä, eilen lehdissä olleella tiedolla, että esikunnan tiedosta on ilmailuosastossa ollut punainen kassöri, joka nyt on livistänyt 369 tuhatta kavallettuaan, – minussa kasvaa viha koko armeijaa vastaan. Alan taipua 9 kk palvelusaikaan. Luulen että koko laitos on hävitettävä – tällä tavoin kasvatetut eivät kelpaa maata puolustamaan. Eikä tällainen upseristo kelpaa mihinkään.
Merkillistä on, että vaikka poikani on aina mielessäni, vaikka niin syvästi otan osaa hänen kohtaloonsa, sittenkään en tunne hänen suhteensa aivan syvää huolta. Aavistukseni näet ei sano pahaa.
Ja kuitenkin: olisin niin valmis astumaan itse hänen edestänsä. Mutta en voi kieltää, että tämäkin kokemus voi olla hänelle opettava, ainakin karkaiseva.
Viime yönä näin unta. Ratsastin ruskealla hevosella, ohjasin vapaana juoksevaa toista hevosta vieressä. Sylissäni, kainalossani oli Paavo pikkupoikana. Hevonen juoksi ihmeen tasaisesti, välttäen tiellä olevia kiviä ja puita. Viimeiksi ajoimme yli pienen maantiesillan, jossa oli suuri reikä, mutta hevonen kiersi senkin kauniisti. Sitten alkoi hyvä leveä, vapaa tie. Erittäin panin merkille, että hevonen juoksi niin tasaisesti ja kompastelematta – Paavo yhä kainalossani.