26:des hääpäivämme. Kirkas päivä. Tuulee. Yritti sade mutta sitä ei tullutkaan. Poikani lähti tänään ensikerran Helsinkiin alottamaan yliopistollisia lukuja.
Olimme sopineet että hän alottaisi lukea lakia. Itse hän on asian suhteen hieman epävarma. En pakota, mutta sovimme että hän joka tapauksessa nyt lukee lakia. Jos sitte jouluun mennessä saa todellisen halun ottaa joku muu ala, sovitaan siitä sitten.
Keskustelimme vakavasti. Sanoin hänelle, että hän ei ole tähän mennessä koskaan vakavasti rikkonut mieltäni, että hän on hyvä poika ja että minä luotan häneen, enkä siis enää varoita.
Hän sanoi, että tähän asti on isän tahto ollut hänelle laki.
Kysyin: Ilman pakkoa?
”Ilman pakkoa”, hän sanoi. Lupasi olla mies.
Minä sanoin, että vaikkakaan vanhuksella ei ole ehdotonta oikeutta odottaa että lapsi noudattaa hänen elämänkäsityksiään, niin kuitenkin sanon: ”Sinun lankeemuksesi olisi minun kuolemani ja oman elämänsä lopun alku.”
Paavo sanoi tietävänsä sen samoin kuin senkin, että meidän välillämme vallitsee sellainen suhde jota muiden poikien ja isien välillä hyvin harvoin tavataan. Hän sanoi nyt tänä kesänä aivan erikoisesti kiintyneensä kotiin.
Minä sanoin, että laitan nyt Alkiomäen siltä varalta että äidin ja minun kuoltua se jää lastemme kodiksi niin, että kuka heistä tarvitsee, saa siellä asua ja kesäisin niin moni kuin haluaa.
Poika itki, kielsi minua puhumasta kuolemasta. Sanoin että olen nyt terve ja toivon pystyväni täysin työhön kun pääsemme asumaan Alkiomäkeen.
Sain keskustelustamme sen vaikutelman että Paavo on luotettavampi kuin olen uskaltanut toivoakaan. Se täyttää sydämeni ilolla.
Alkiomäessä kaivetaan vesikaivoa. Iso kivi tuli vastaan, muuten hiekkamäkeä.
Sänkipeltomme on nyt käännettynä. Ja hyvin! Nyt tarvitsen vielä ajurin.
Hautala oli täällä myös.
Paavo lähti. Jumala siunatkoon poikaani!