Tänä iltana lähden Helsinkiin. Ulkovaliok. kokoontuu hallituksen kutsusta rauhanehdoista mieltään lausumaan. Minua on Itä-Karjalan liiton puolesta kaksi eri kertaa puhelimitse vaadittu tulemaan siksi – että ollaan luopumassa Repolasta, Porajärvestä, puhumattakaan muusta Itä-Karjalasta. Yksin maalaisliittolaiset ministerit kuuluvat olevan luopumiskannalla.
Minusta tuntuu kuin suomalainen diplomatia nyt taas pelaisi hätäpeliä. Mikä kiirus meillä on – avata Pietarin markkinoita? Kansalla? Nälkiintyäkseen!
Ja jos nyt petämme Itä-Karjalan asian – se kuolee. Heimomme kansallistunne ei ole suuri. Mutta se kuihtuu, sekin, jos nyt heidät petetään.
Petetään vain sen vuoksi että sosialistien ja suurporvarien diplomatia niin vaativat.
Petetään kansallisuuden asia.
Miksi emme voi vedota Kansainliitoon? Ahvenanmaan uhallakin.
Alan olla sitä mieltä että ennen menköön Ahvenanmaa, jos vain saamme Itä-Karjalan vapaaksi.
Merkillistä: Ulkovaliokunnan viime kokouksessa Vuorimaa ja minä olimme vain kahden sillä kannalla, että Suomenlahden saaria ei saa luovuttaa. Kaikki muut olivat valmiit niistä luopumaan. Jopa Karjalan kannaksen mutkastakin!
Nyt on niistä luopunut – Venäjä!
Ja jos me pidämme ultimatumina kiinni Itä-Karjalan äänestysoikeudesta, ryssät suostuvat siihenkin.
Mutta se vie hieman aikaa ja sosialisteilla ja gulasheilla on kiire!
Menen Helsinkiin. Riipun kiini kannassani. Uskon että asia ei mene tällaisena päätökseen. Aavistan että Itä-Karjalan Jumala esiintyy ja siirtää kalevalaisten tammiprikkua.
Ja nyt on aikomukseni tehdä uskalias ehdotus:
armahdus kaikille Venäjällä oleville Suomen punaisille pakolaisille – paitsi johtajille,
sitä vastaan pitää saada Itä-Karjalan äänestää kohtalostaan ja määrätä se itse, mukana Poraj. ja Repola;
kunnes tämä on tapahtunut vallitkoon Repolassa statusquo.
Tämä on matkaevääni Helsinkiin. Sen puolesta taistelen vaikka yksin.