Kotona. Kirjoitan uutta kirjaani. Lämpö 0. Kirjoitin 2 luvun. Illalla oli Lehtosessa ukkopiiri. Syntyi tuima väittely voin rajahinnoista. Oli taasen oikein ikävä kuulla miten itsekkäästi jotkut saattavat nähdä raiskan toisen, tässä talonpoikain, silmässä, mutta eivät malkaa omassaan. M.m. eräs ystäväni [= Elias Hollo] puhui, muka aivan köyhälistön nimissä ja haukkui talonpoikia petollisuudesta ja ahneudesta. Mutta hän itse on kauvoja aikoja suorittanut eräitä urakoita surettavalla tavalla, josta kaikki näillä tienoin puhuvat. Hän käsitti nytkin ”elättävänsä” kaikki työmiehensä ja kerskui naurettavan naivisti: minä olen niin ja niin monelle Laihialla hankkinut työtä tänäkin talvena, johon te yksikään ette ole pystyneet j.n.p. Voi hyvä Jumala, avaa meidän silmämme näkemään omat heikkoutemme ja virheemme! M.m. hän huutamalla huusi: ”Jysäys siunatkoon, kun työväki kuolee nälkään eikä kukaan puhu niiden puolesta!” Mutta kun toisella kertaa esim. minä puollustan työväkeä, sanoo hän: ”Teollisuudenharjoittaja saa tehdä ympyriäset vuorokaudet ja elättää työväkeänsä, mutta te kaikki tahdottekin hänet syödä ylhä! Te hirttäisitte kaikki teollisuustyönantajat! Hänen luonteensa on sellainen, ettei hän voi ikänä katsoa mitään asiaa muulta kuin oman etunsa sovelluttamalta kannalta. Mutta hänessä on kuitenkin toinen luonne, edelliselle aivan vastakkainen, joka voi saada aikaan sen, että hän hetkittäin puhuu hyvin kauniisti ihanteistakin ja yleisedusta ja voi uhratakin rahaa, sillä hän ei ole kitsas. Tässä ihanteessa on hyvin kauniita, hyvälle innostuskykyisiä puolia. Mutta vain pinnalla. Kun myllerrys tapahtuu ei hän jaksa nähdä mitään muuta kuin oman itsensä. Siinä luonteessa olisi ollut aineksia!